Pride-viikon kynnyksellä tempauduin Facebookin ihmemaailmassa ajatuksia ja tunteita herättävään keskusteluun. Keskustelu tapahtui ryhmässä, johon kuuluu tuhansia kasvatusalan ammattilaisia, vanhempia ja muita aiheesta kiinnostuneita. Minut koukutti mukaan keskustelun aloittanut kysymys: Kuuluuko Priden käsittely kouluihin?
Perusopetuksen opetussuunnitelma antaa tähän mielestäni aika selkeän vastauksen. Sen mukaan “Perusopetuksen yhteiskunnallisena tehtävänä on edistää tasa-arvoa, yhdenvertaisuutta ja oikeudenmukaisuutta.” Tähän alun perin ihmisoikeusmielenosoituksena alkanut Pride tarjoaa hyvän mahdollisuuden ja näkökulmia, johon jokaisessa aineessa on helppo tarttua.
Olin ilahtunut myös siitä, miten paljon olemme tulleet omista kouluajoistani eteenpäin ainakin tuon keskustelun perusteella: monet opettajat jakoivat vinkkejään teeman käsittelyyn ja argumentoivat teeman tärkeyden puolesta.
Keskustelussa oli myös soraääniä. Osa keskustelijoista yhdisti Priden pornoon, lapsille sopimattomaan sisältöön ja “Setan nahkaruoskahomoihin”. Kuulin myös, että ilmeisesti trans- ja homofobisuutta katsotaan läpi sormien erään maamme yliopiston opettajankoulutuslaitoksella professoritasolla asti. Tämä huolestutti ja suretti minua.
Itse omassa etuoikeutetussa asemassani jaksan kyllä vääntää somessa yhdenvertaisuuden määritelmästä yön pikkutunneille. Mutta identiteettiään vasta rakentaville nuorille tällaisiin plöräyksiin törmääminen voi olla todella haavoittavaa.
Normaalin määrittely niin, että se sulkee sisäänsä yhä useamman ihmisen, on meidän kaikkien vastuulla.
Opinto-ohjaajana olen useasti ollut tilanteessa, jossa kahden kesken käytävissä keskusteluissa varoen kerään nuoren itsetunnon palasia. Hän on voinut koko siihenastisen elämänsä, kotiarkensa, koulupolkunsa, harrastusuransa kokea, että ei kuulu joukkoon eikä ansaitse olla oma itsensä ja tulla sellaisenaan rakastetuksi. Näissä keskusteluissa minun syliini annettu luottamus on herkistävä, vavahduttava kokemus. Toisen ydintä, hänen minuuttaan, on loukattu niin monta kertaa ja silti hän jaksaa uskoa, kurottaa vielä kerran kohti toista ihmistä.
Siksi käännän katseeni teihin muihin aikuisiin, opettajiin, vanhempiin, valmentajiin ja median edustajiin. Normaalin määrittely niin, että se sulkee sisäänsä yhä useamman ihmisen, on meidän kaikkien vastuulla.
Yhdenvertaisuus on lisäksi minusta asia, jota ennemmin pitää elää todeksi puheissa ja arjen käytännöissä kuin pitää esillä.
Olen joidenkin Pride-viikon kriitikkojen kanssa samaa mieltä siitä, että sukupuolivähemmistöjen asiaa on pidettävä esillä joka päivä. Tämä ei ole kuitenkaan joko-tai-valinta, vaan sekä-että. Yhdenvertaisuus on lisäksi minusta asia, jota ennemmin pitää elää todeksi puheissa ja arjen käytännössä kuin pitää esillä.
Oletko esimerkiksi sisäistänyt sen, että nuoren seurustelukumppani tai kollegasi puoliso voi olla mitä tahansa sukupuolta? Näkyykö se järjestelmällisesti puheessasi? Viittaatko ihmisiin tyttöinä ja poikina, miehinä ja naisina vai heidän nimillään tai esimerkiksi oppilaina tai opettajina? Miten koulussanne suhtaudutaan, jos oppilas ei koe luontevaksi osallistua syntymässään määritellyn sukupuolen liikuntatunneille? Miten tuot erilaisia parisuhteita ja perherakenteita esille arjessa, oppimateriaalien, musiikin, elokuvien ja taiteen kautta? Kaikki tämä rakentaa yhteistä todellisuuttamme, normaalin tilaa ja käsitystä siitä, ketkä saavat kokea siihen kuuluvansa.
Olen ikuisesti kiitollinen teille rohkeille nuorille kaikesta siitä, mitä olette minulle keskusteluissamme opettaneet. Toivon, että olen itse voinut kompasteluistani ja keskeneräisyydestäni huolimatta kannustaa teitä seisomaan pää pystyssä, käyttämään ääntänne ja saanut teidät luottamaan siihen, että te riitätte ja olette rakkauden arvoisia. Tiedätte itse, keitä olette. Toivottavasti maailma on ollut teille sen jälkeen hellempi.
Ihanaa Pridea teille ja kaikille muillekin juhliville!
